Voi kuinka haluaisinkaan 3 vuoden kunniaksi hehkuttaa kuinka meillä menee nyt paremmin kun koskaan. Haluaisin, että Toni ois nyt paremmassa kunnossa kun koskaan ennen mulla ollessaan. Vaan kun niin ei ole.
Tonin kilometrit on tullut täyteen vähän joka suhteessa. Lapsien kuljettimeksi se ei todellakaan sovellu. Vaikka se onkin kiltti ja rauhallinen, ei se kuitenkaan tee yhtään mitään jos en mä käske sitä. Se on kyllästyny siihen. Se on opettanu niin monta lasta ratsastuksen saloihin, että onhan sen aikakin jo lopettaa se. En halua teettä Tonilla mitään mistä se ei tykkää yhtään, joten lasten ratsuksi se ei enää joudu.
Tiukat koulutreenit ei oo ollu sen mieleen koskaan. Niitä on kuitenkin tehty, ja pakko tehdä edelleen, muttei niin paljon. Karu totuus on se, että toi tilanne missä Toni nyt kouluratsastuksen suhteen on, on paras mitä se enää ikinä voi olla. Tota paremmin se ei liiku, eikä sen vaativampiin koulukiemuroihin taivu. Eikä sen tarvi. En halua pakottaa sitä enää yhtään enempää tekemään mitään mistä se ei tykkää.
Esteitä se poni on rakastanut koko pienen elämänsä. Vaikka on ollu aikoja jollon hyppääminen ei kipujen takia ollu sille mieluisaa, se tykkää siitä nyt taas. Tosin taas se on nähty, että liika treenaaminen tappaa ponin mielenkiinnon kaikenlaista liikuttamista kohtaan. Toni ei enää hyppää isoja esteitä. Vois se niistä yli päästä, mutta mä tiiän sen jalkojen olevan nyt siinä kunnossa että en haluu ottaa riskejä. Se mitä me nyt ja tulevaisuudessa hypätään, on pienet esteet mielen virkistämiseks.
Maastossa Toni on aina ollu reipas ja innokas, mutta ei enää. Kaikki polut on käyty monta kertaa läpi, ei se oo enää niin kivaa. Aina, ihan aina Toni on rakastanu rallittaa täysiä maastossa, mutta nyt se ei oo enää halunnu mennä kovaa. Tiedän että se johtuu jaloista. En halua, että Toni joutuu juoksemaan monta kertaa viikossa maastossa vasten tahtoaan. Se on ansainnnu eläkepäivänsä.
Mä oon nyt tehny sen päätöksen, että Toni on eläkkeellä virallisesti. Me ei enää treenata mitään kovasti. Vaikka tää päätös on ollu vaikea, mä tiiän että näin on paremmin. Kaikista parasta on tietää, että oma hevonen nauttii elämästä ja on terve. Vaikka ei enää päästäis hyppäämään esteitä, laukkaamaan täysiä maastossa tai treenaamaan koulua niin paljon, on kuitenkin parempi että Toni ei kärsi. Vaikka mua sattuu myöntää se ettei me Tonin kanssa enää voida kehittyä, sattuu se enemmän jos Toni ei voi hyvin tai oo onnellinen. Se on ansainnu kaikkien näiden vuosien jälkeen sen, että se saa välillä vaan olla ja nauttia elämästä.
Mä rakastan sitä eniten tässä maailmassa vaikken vois enää ikinä ratsastaa sillä. Se on opettanu mulle eniten, se on ollu siinä aina kun kukaan muu ei oo. Aina kun oon ollu yksinäinen, surullinen, ilonen, vihanen tai mitä vaan, Toni on ollu siinä. Se on kestäny mua kaikkina huonoina päivinä ja silti se jaksaa höristä mulle kun haen sitä laitumelta tai vien sille ruokaa. Halatessa se painaa pään mun olkapäälle.
Rakastan sitä...
Jokanen yhteinen päivä täällä voi olla viiminen,
joten nautitaan siitä mitä meillä vielä on.
